Kehonhuoltoa ja sielunhoitoa

Monet kanssaihmiseni näyttävät kärsivän vuodesta toiseen Marraskuun masennus- nimisestä ilmiöstä. Minulle ei ole oikein koskaan auennut, mistä oikein on kyse. Miksi kärsiä pimeydestä ja sateesta, miten se muka vaikuttaa mielialaan? Kunnes jäin itse kyseisen syndrooman vangiksi pari viikkoa sitten.

Mikään ei enää huvittanut ja kaikki maistui puulta. Väsymys iski jäseniin, puhti oli poissa, into koko syksyn jatkuneeseen tikutukseen katosi ja punttisalille lähtemisestä ei ollut puhettakaan. Huomasin käpertyväni yhä enemmän itseeni, eivätkä ystävien houkutuksetkaan enää saaneet mitään vastakaikua.

Aamusella heräsin olkapää jomottaen. Oman kehoni tuntien tiedän tarkalleen, mitä se merkitsee: treenauksen puutetta. Koetin vältellä sisäistä minääni, keksin kaikki tekosyyt, miksi tänään ei ole hyvä päivä treenata. Päivän kuluessa ääni sisälläni kasvoi ja jo suorastaan huusi minulle. Vasen käteni puutui ja sormet muuttuivat jääkalikoiksi. Oli siis aika siirtyä sanoista tekoihin, vedin lenkkivaatteet niskaan, puin sykemittarin päälle, nappasin tikutussauvat mukaan ja suuntasin kohti lenkkipolkua.

Sää oli harmaista harmain ja taivaalta tihutti vettä. Kirosin mielessäni typeryyttäni, mutta jatkoin sinnikkäästi matkaa. Metsään tullessani ymmärsin  terapeuttisen merkityksen olisin yksin ilman ulkoisia häiriötekijöitä mukanani vain omat ajatukseni. Oli siis aikaa kelailla ja kuunnella itseään ja omaa kehoaan. Jatkoin matkaa kohtaamatta yhtään ainoaa vastaantulijaa.

Pikkuhiljaa lihaksiin alkoi virrata lämmin hyvänolon tunne. Hiljaisuuden ja ajatukset katkaisi puhelimeni ääni sateisella lenkkipolulla. Vastasin ja ääni toisessa päässä kysyi "Lähtisitsä mun kanssa Oopperaan keskiviikkona?" Samainen ääni jatkoi "Mä ajattelin, että tää ois just sitä, mitä mä tarvitsisin." En voinut muuta kuin yhtyä edelliseen. Se oli juuri sitä mitä tarvitaan sielunhoitoa.

Kotiin saavuttuani riisun märät vaatteet yltäni ja sukellan suihkuun. Lämpimän veden hyväillessä kehoani ja raukeuden hiipiessä lihaksiini ajattelen, että tervemenoa marraskuun masennus.

Mukavuudenhalua

Tunnustan kuuluvani mukavudenhaluisiin ihmisiin ja mukavuudenhaluni näyttää lisääntyvän vuosien vieriessä.

Elän elämän suvantovaihetta, jolloin ei ole tarvetta miettiä joka aamu, mitä pukisi päälleen töihin lähtiessään, saati huolehtia siitä onko naamataulu maalattu tai hiukset tiptop ojennuksessa hiuslakan ja -vahan avulla.


Muistan kuitenkin vielä kuinka mukavalta se tuntui, kun entisessä elämässä sai työkaverin mieheltä (joka omisti mainostoimiston) kommenttia, että olet aina niin kauniisti meikattu. Ikimuistoisia olivat myös aamut toimiston hississä, jonka ainokainen peili oli hissin katossa. Itsetuntoa hiveli kummasti, kuinka kaksoisleuka hävisi kurkotellessa peilistä sadesäässä levähtäneiden ripsivärien perään ja silmäpussit katosivat hetkessä valaistuksen ansiosta.

Nyt pukeutumistani säätelee enemmänkin mukavuudenhalu ja käytännöllisyys kuin aiempi pakkopynttääminen.

Kesällä ostin keltaiset Crocsit, joita riikinruotsalaiset ystäväni kuvailisivat sanalla "knallgul", käytin niitä koko kesän puutarhakenkinäni. Eräänä kesäisenä päivänä seisoin talomme takapihalla pukeutuneena mustiin verkkareihin ja mustaan t-paitaan jalassa minulla oli kyseiset crocsit ja olin ilman viiletessä juuri vetänyt niskaani keltaisen ihanan pehmeän ohuen fleecen. Samalla hetkellä kuului takaani tikkailta  24-vuotiaan kummipoikani ääni: "Sä näytät aivan ampiaiselta". Hetken aivoissani raksutti aivan tyhjää...
kunnes kommentoin takaisin "Joo mä olen tällainen kuningatar pörriäinen". Vaikka mukavuudenhaluni oli vienyt voiton pukeutumisessa, tunsin itseni aivan kuningattareksi.


Syksyn aikana lempiasukseni on muodostunut mustat leggarit ja Nanson tunika, jota kutsun "hetken mielijohde" -vaatteeksi. Ostin sen hetken mielijohteesta ja muistan ajatelleeni, että käytänköhän mä tätä ikinä. Mikään muu vaate elämäni aikana ei ole saanut samanlaista varauksetonta suosiota. Tunikaa käytän tavallisena kotipäivänä, se on vieraillut 50-vuotisjuhlissa, käynyt katsomassa nuoruudenystävättären vauvaa ja sitä on ulkoilutettu pääkaupunkiseudun riennoissa useampaan otteeseen. Vaate itsessään ei ole mitenkään erikoinen, musta puolireiteen ulottuva ja siinä on pienet hassut vastalaskokset miehustassa, helmassa ja hihansuissa. Lieneekö syynä malli, materiaali, monikäyttöisyys vai mukavuudenhalu, mutta silti siinä on se jokin.

Keväällä seisoin Stockan kenkäosastolla ja pohdin itsekseni vadelmanpunaiset vai omenanvihreät. Minut hyvin tuntevat tietävät heikkouteni omenanvihreää kohtaan, joten ne pakattiin mukaan. Syksyn tultua omenanvihreät ovat osoittaneet ylivoimansa. Ne pitävät sateen loitolla ja niiden sisältä löytyy pehmeä varpaita lämmittävä pohjallinen. Ne on helppo sujauttaa jalkaan, olit sitten menossa lähelle tai kauas. Niillä voi kahlata lehtikasoissa ja niitä lainaa myös perheen varhaisaikuinen, kun silmä välttää. Heräsikö uteliaisuus? Kyseessä ovat tietenkin iki-ihanat HAI-saappaat, mukavuudenhaluisen lempijalkineet.

Mukavuudenhalua ei tarvise hävetä, joten nautitaan pienistä elämään nautintoa tuovista asioista.

Voimavuodet

Otsikon lainasin eilispäivän sankarittarelta, koska se herätti minut pohtimaan ihmisen elämän jakamista eri aikajaksoihin.

Elämämme ensimmäiset vuodet eli lapsuusvuodet ovat viattomuuden aikaa. Meillä on koko elämä edessämme ja elämme useimmiten turvattua lapsuutta lintukodossa, jossa voimme tarkastella maailmaa ruusunpunaisten lasien lävitse.

Lapsuusvuosien jälkeen siirrymme teinivuosiin jokainen omalla tahdillaan, jotkut hieman aiemmin ja toiset hieman myöhemmin. Teinivuodet ovat lapsuuden loppu ja alkaa uusi aikakausi jota voisi kai kutsua kokeelliseksi elämänvaiheeksi. Osa elää kuin jokainen päivä olisi elämän viimeinen ja elämän suurimpiin huveihin kuuluu mummojen ja vanhempien järkyttäminen, mitä erilaisimmilla tempauksilla. Koetaan elämän ensirakkaudet sekä sydänsurut. Vedetään ensikännit ja poltellaan salaa tupakkaa oletuksella etteivät vanhemmat saa tietää. Toisten osalta teinivuosien angstia podetaan hillitymmin luterilaiseen tapaan omaan itseensä käpertyen.

Teinivuosien jälkeen tulevat huolettomat nuoruusvuodet opiskeluineen ja Haku päällä- vaiheineen. Vuosien vieriessä tähdätään parinmuodostukseen ja yritykseen työntää jalkaa työelämän ovenrakoon.

Perheen perustamisen ja uran luomisen aikana elämme ruuhkavuosia. Näinä vuosina naisen tulisi täyttää seuraavat kriteerit: olla superäiti, vaimo, kokki, kotiapulainen ja vielä kaiken päälle loistava rakastajatar. Elämä luo tunteen ainaisesta kiireestä ja riittämättömyyden tunteesta.  Ruuhkavuodet näyttävät määräävän elämäämme ja elämä on yhtä selviytymistä päivästä toiseen eikä armolle näytä olevan sijaa.

40-kympinkerhoon siirtyminen merkitsee, että edessä ovat elämämme voimavuodet, jotka antavat meille ruuhkavuosien jälkeisen henkisen kasvamisen ja kypsymisen myötä mahdollisuuden valita itse elämämme suunnan. Olemme kokeneet, oppineet ja nähneet. Elämä pitää rakentaa itse, sitä ei kukaan rakenna eikä elä puolestamme. Elämä, se on annettu meille määräajaksi. Aikaa ei kannata tuhlata "sitten kun" tai "mutta kun" ilmaisuihin tai käyttää menneiden vatvomiseen. Katse kannattaa suunnata kohti tulevaisuutta. Vuodet edessämme voivat merkitä kipeitä ratkaisuja tai toisaalta antaa rohkeutta tavoitella ja toteuttaa unelmia. Hektisyyden ja ainaisen suorittamisen vastapainoksi etsimme harmoniaa, hyvää oloa ja seesteisyyttä. Johtoajatukseksi nousee  panostaminen itseensä ja omaan hyvinvointiin. Uskomme vahvasti itseemme ja osaamme ottaa vastaan voimavuosien tarjoaman ainutlaatuisen mahdollisuuden elämässämme.

Tervetuloa siis elämän voimavuodet!

Eka kerta

Muistatko koska rakastuit ensimmäisen kerran, sait ensimmäisen suudelman, rakastelit ensimmäistä kertaa tai tapasit hänet ensimmäisen kerran? Jokaisen ekan kerran tulisi olla ainutlaatuinen ja ikimuistoinen.

Minulle tämä on eka kerta. Tämän blogin synnyttäminen tuntuu hienolta ja ainutlaatuiselta, varsinkin kun se tapahtuu sattumalta päivänä jolloin minulle erittäin rakas ihminen viettää oman elämänsä merkkipaalua.

Luomistuskan kourissa olen potenut samoja ongelmia kuin ystäväpiirini viimeaikaisten iloisten perhetapahtumien jälkeen: Mikä nimeksi rakkaalle lapselle? Yhtäkkiä se sitten iski tajuntaan:

Costume & Kitchen Drama

Nimi yhdistää intohimoni muodin sekä ruoan ja draamaa sitähän on elämässäni tuntunut riittävän vuosien varrella vaikka muille jakaa.

Onneksi on keksitty marraskuun kylmät ja sateiset aamuyöt jolloin voi käyskennellä pienen mustan otuksen perässä takapihalla. Ne ovat tunnetusti parhaita inspiraation hetkiä, kun unesta kankea kroppa kohtaa hyytävän koleuden ja hampaat kalisevat ja huomaa olevansa sekunneissa aivan hereillä. Lämpimästä sängystä ja unesta ei ole enää tietoakaan.

Seison kärsimättömänä pimeällä sateen pieksämällä pihalla sormia napsautellen, että mennään jo sisälle. Adrenaliini virtaa suoniin ja endorfiinit saavat vallan. Talo on aivan hiljainen lukuunottamatta vedenkeittimestä nousevaa suhinaa ja lopuksi porinaa jonka jälkeen kuuluu "pling". Kaadan teen kuppiin ja teen itselleni pari kinkkuleipää, ihanaa joulukinkkua ja pehmeää tulisen makeaa Hangon sinappia. Asetun koneen eteen ja sen jälkeen kuuluu vain näppäinten äänet ja sade joka hakkaa ikkunaruutua. Kohta se on valmis ja pieni hymy nousee huulilleni. Lausun mielessäni kiitoksen sanat henkilölle jonka ehdotuksesta koin tämän "Ekan kerran".