Valkotornadon vallassa

Itse pidän siitä, että kotona on tavarat edes jonkinlaisessa järjestyksessä ja peruspuhtaustaso toteutuu, muu perhe tuppaa olemaan boheemimpaa sakkia, joten meno on välillä vähintäänkin hurlum hei tai ainakin heikun keikun. Mottona voisi kuitenkin pitää lausahdusta "Sekasta saa olla muttei likasta". Tunnustan, että meillä on tällä hetkellä myös likaista siis oikein sanottuna sellaista peruspaskaista.
Eilen olimme viettämässä iltaa ystävien luona ja stressikäyrä alkoi jo siinä vaiheessa nousta, kun ystävätär julisti heränneensä aamulla kello kuusi ja kuuranneensa, puunanneensa ja höyryttäneensä kotiaan priimakuntoon joulua varten.
Muutaman huonosti nukutun yön jälkeen on olo ollut kuin krapulaa potevalla tämän päivän aikana, vaikka ainoa krapulainen on ollut perheen miespuolinen asukas.
Minussa löytyy myös sitä vikaa, että suunnittelen tekeväni tietyt asiat tiettyinä päivinä ja delegoin suunnittelemiani asioita muiden perheenjäsenten hoidettaviksi kertomatta heille ollenkaan oletetuista aikatauluista. Minä kun oletan asioiden tapahtuvan mieluiten per heti ellei sitten jo eilen. Kun asiat eivät sitten jostain syystä etene tai toteudu ajattelemallani tai suunnittelemallani tavalla, osaan aina kehittää megaluokan riidan jolloin huudan täyttä kurkkua niin, että koko kylä raikuu.
Tänään tyydyin  kuitenkin vain korottamaan ääntäni sopivassa määrin. Lisää löylyä kiukaalla sain, kun miespolo oli eilen laittanut Åsa Larssonin dekkariin perustuvan elokuvan tallennukseen, jostakin syystä tallennus oli katkennut kesken kaiken ja elokuvan loppuhuipennus jäi näkemättä. Patistin krapulaisen kankeaa miestä sitten vielä katsomaan ettei tuotosta löytyisi YLE Areenasta, no ei löytynyt, joten siitä sain lisää aihetta v-käyrän kohoamiseen. Kaikki tämä siitä huolimatta, että olen lukenut kirjan johon elokuva perustuu ja lopun olisin voinut tarkistaa kirjahyllyssämme olevasta kirjasta, mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä.
Asiasta suivaantuneena kuurasin sitten yläkerran kylpyhuonetta, jolloin mies rakentavasti  sopua hieroen ehdotti alakerran WC:n siivousta. Minä tietysti torppasin asian alkuunsa kertomalla, että siivoukseen menee korkeintaan 15 minuuttia ja julistamalla, että WC:n siivoaminen tässä vaiheessa on täysin epärelevanttia. Samaan hengenvetoon sain lauottua, että eniten huolissani olen saunan ja pesuhuoneen siivouksesta ne kun ovat jääneet huonolle tolalle ja kyse on hygieniatilasta. Mies ilmoitti voivansa siivota saunan ja pesuhuoneen, jolloin kehotin häntä olemaan tarttumatta toimeen, koska hän ei kuitenkaan osaa siivota "kunnolla". Työnjälki ei siis täytä rouvan laatustandardivaatimuksia.
Lopputuloksena tästä oli, että minä tyypilliseen tapaan korotin ääntäni ja sitten oltiin jo pienen riidanpoikasen vallassa.
Onneksi päässä liikkui edes jonkinlaisia järjen äänia ennen kuin totaalinen tulivuorenpurkaus tapahtui. Suunnistin kohti alakertaa ja pikku-raivon jälkimainingeissa revin vuodevaatteet pyykkiin enkä voinut olla tiuskaisematta perheen varhaisaikuiselle mielipidettäni siitä, miten hän arvostaa äitiään. Meillä ei muulla perheellä ole lupaa koskea pyykinpesukoneeseen, joten perheen kaikki pyykki kulkee käsieni kautta. Minä sitten laskostan vaatteet sieviin pinoihin ja tuon ne pinoissa valmiina laitettaviksi kaappiin. Kukin perheenjäsen saa oman pinonsa ja, mitä sitten tapahtuukaan? Varhaisaikuisen pino on viikon jälkeen kuin kauhakuormaajan jäljiltä. Vaatteet eivät ole löytäneet tietään kaappiin saati edes omaan huoneeseen ja jos jostain syystä ovatkin päässeet huoneeseen saakka 99% todennäköisyydellä ne ovat pitkin lattiaa puhtaat ja likaiset suloisessa sekamelskassa.
Meillä kotona, siis asuessani vielä vanhempieni luona, äitini tapasi sanoa, että heillä ei koskaan ollut varaa siihen, että vaatteet olisi heitelty lattialle tai niitä säilytetty huonosti. Tätä ohjenuoraa olen yrittänyt noudattaa itse omassa elämässäni, oppi ei kuitenkaan näytä menneen perille jälkipolvelle.
Raivokohtauksen erittämän adrenaliinin voimalla kaivelin varastosta pari Ikean muuttolaatikkoa ja latasin ne täyteen vaatetavaraa, jotka on tarkoitus toimittaa Pelastusarmeijan joulupadalle. Mies veti asiasta omat johtopäätöksensä ja kasasi kaikessa hiljaisuudessa vanhat sanomalehdet sekä pahvirojut autoon ja lähti ajelemaan kohti kierrätyspistettä.
Kaikki tämä vain siitä syystä, että ulkona riehunut valkotornado on estänyt joulukuusen hakumatkan ja pilannut näin ollen tälle päivälle laatimani suunnitelmat. Tunnistan saman piirteen myös alenevassa polvessa eli jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan kuin juna raiteilla on katastrofi valmis.
Omena ei siis ole pudonnut kauas puusta.

Lahjatoiveita

Vuosi vuodelta huomaan, että kummilapsieni (ikähaitarilla 8-24 vuotta) on yhä vaikeampi esittää konkreettisia lahjatoiveita. Ainoa toive näyttää olevan raha. En ymmärrä, onko vika luontessani vai kotikasvatuksessa vai siinä kuuluisassa luterilaisessa asenteessa, mutta rahan antaminen tuntuu jotenkin kornilta. Olen yrittänyt vältellä riihikuivan käteisen antamista ja sen sijaan ostaa lahjakortteja eri liikkeisiin, ravintoloihin tai lippupisteisiin, mistä voi sitten käydä valitsemassa haluamansa.
Eilen illalla hoidimme ensimmäiset joulupukin asiat kauppareissulla, jonka teimme tästä syystä lähellä olevaan ostoshelvettiin. Ja luitte aivan oikein, kyllä mieskin oli mukana. Mukaamme tarttui pari kolme oivaa lahjaa, joita tiedän lahjansaajan arvostavan. Täytyy tunnustaa, että yhtä lahjaa ostaessa oli itselläni oma lehmä ojassa. Toivon sen joutavan myös minunkin yöpöydälleni, kunhan lahjansaaja on ensin kahlannut kyseisen opuksen loppuun.
Kaikki kunnia perheen miespuoliselle jäsenelle, mutta hän on maailman surkein lahjanostaja, anteeksi rakkaani. Asian tietäen väsäsin eilen illalla oman vaatimattoman joulupukin toivelistani, joka koostuu seuraavista asioista:

UGGit

 siis ne iki-ihanat aidot aussijalkineet
mallia matalavartiset ja värinä musta

Kirjoja

haaveissa on viettää joulupäivä pyjamassa sohvalla kirjoja lukien

Parmesan-raastin

sellainen kädessä pidettävä metallinen

Eva Solon kahvallinen salaattiastia

siihen voisi kätevästi säilöä tomaatit ja sipulit

itse asiassa niitä tarvittaisiinkin kaksi kappaletta

Siivilä

iso metallinen

jota en ole raaskinut itse ostaa, kun sattuu olemaan aika hinnakas

ja sitten se kummallisin toive

Mankelin jalat

meille löysi tiensä mankeli pari vuotta sitten, joka on ollut erittäin vähällä käytöllä, ajattelin josko sen sijoittaminen jaloille tekisi ihmeitä

Jospa näistä edes jokin löytäisi tiensä pakettiin. Onpa joskus männä vuonna käynyt niinkin etten ole saanut yhtään henkilökohtaista lahjaa, miehen kanssa yhteisiä kyllä. Tiedän, lahjathan eivät ole itsetarkoitus, mutta kyllä se lämmittää, kun joku muistaa sinua.

Kummallista kuinka lahjatoiveet muuttuvat vuosien saatossa aina vain käytännöllisemmiksi, asioiksi joita huomaa tarvitsevansa aivan tavallisissa arkipäivän askareissa.

Toivottavasti tontut ovat nyt kuulolla.

Vain 13 yötä aikaa jouluun!

Byrokratian rattaissa

Tämä viikko on kulunut byrokratian rattaita voidellessa. Erityisen ikävä tuli Tanskan mallia, jossa jokaisella kansalaisella on ns. kansalaistili jota kautta voi asioida eri instanssien kanssa ja asioinnin voi kaiken lisäksi hoitaa sähköisesti, juu luitte aivan oikein! Suomihan on tunnetusti ollut kehityksen edelläkävijä, mutta tällaisesta edistyksestä saa tässä maassa vain haaveilla. Meillä on edelleen vallalla brezhneviläinen malli, jossa asiakasta juoksutetaan luukulta toiselle ja lyödään leimoja tai sitten lyödään miestä tai naista paikasta riippuen.
Huvittavinta asiassa on piirre ettei vasen käsi näytä tietävän, mitä oikea tekee ja itse olet sitten myrskynsilmässä ja koetat epätoivoisesti pitää kiinni langanpäistä tai sitten etsiä sitä kadoksissa olevaa punaista lankaa.
Asiaan voisi suhtautua sen ansaitsemalla huumorilla, mutta pinnan kiristystä aiheuttaa tosiseikka, että kyse on tämänhetkisestä sekä tulevasta toimeentulosta. Alan vakavasti harkitsemaan opaskirjan kirjoittamista aiheesta: -Miten vältän byrokratian karikot?
Peräänkuuluttaa voisi seuraavaa asiaa, jota eräs TV:ssä haastateltu herra vaati Köpiksen ilmastokokoukselta eli enemmän tekoja ja vähemmän puhetta. Mietin taannoin paljonko ilmakehää tuhosi kaikkien niiden pömpöösien paikallerahtaaminen Köpikseen, toivottavasti ovat muistaneet pestä omaatuntoaan CO2 kompensoinnilla.
Viikon edetessä asiatkin näyttävät etenevän, joten olen pystynyt siirtämään ajatuksia parin viikon päästä häämöttävään Jouluun. Tämän joulun olemme päättäneet juhlia aiempia vuosia huomattavasti pienemmän seurakunnan läsnäollessa, mikä tietenkin helpottaa emännän osaa.
Eilen yritin keskustella jouluun liittyvistä asioista perheen miespuolisen jäsenen kanssa, mutta sehän oli tavan mukaan yhtä tyhjän kanssa. Tänään otin asian uudemman kerran puheeksi aamulla autossa, josta vauhdissa pakeneminen on tunnetusti riskialtista. Vastauksena oli, että se oli ihan hyvä, mitä ehdotit eilen. Kyse oli ilmeisesti illalla luettelemastani Joulu Menu-ehdotuksesta näin ollen joulupöytämme tulee tänäkin vuonna olemaan hyvin kalapainoitteinen. Ruokapuoli on siis suurelta osin hallinnassa.
Keskustelun lipuessa joululahjoihin se jatkui seuraavasti:
Mies: Mennään sunnuntaina lahjaostoksille.
Minä: Joo, periaatteessa ok, mutta kun meillä sattuu olemaan ne ristiäiset ja niihinkin on lahja vielä hankkimatta.
Mies: No, mennään sitten lauantaina.
Minä: Ihan hyvä ehdotus, mutta miten olis jos hoitaisin joulupukin asiat päiväsaikaan, kun nyt olen kotosalla, niin voitaisiin välttää pahimmat ruuhkat?
Mies: Joo hyvä idea!
Minulta pääsi huokaus; pheeew. Mielessäni huusin hallelujaa, kun tiedän kuinka paljon mies inhoaa kaupungilla ja ostoksilla käyntiä. Muistissani oli vielä viime vuoden riitasoinnut keskellä Espaa. Mies lienee yhtä helpottunut päästessään pälkähästä. Ostoksilla käynti tarkoittaa hänelle nimittäin samaa kuin  hirttosilmukan laittaminen kaulaan.
Raamit on siis tarjottu, nyt voin sitten jatkaa suunnittelua oman mieleni mukaan.
Toivotaan, että byrokraatikoillakin on joulumieltä ja kaikki palaa raiteilleen ajan kanssa. Toistaiseksi siis "Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto."

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa

Itsenäisyyspäivää vietettiin meillä perinteisissä ja ei niin perinteisissä merkeissä. Kynttilöitä ei ikkunalle tänä vuonna sytytetty, mutta sen sijaan tunnelmaa loivat eriväriset Kivi-tuikut. Linnanjuhlia jaksoimme seurata sivusilmällä ja samalla keittelimme tämän joulunalustan ensimmäiset glögit.
Edellisvuosista poiketen olen ajatellut, että tänä jouluna "Less is more", tämä koskee niin ruokaa, joulupynttäystä kuin lahjasaalistakin.
Olin jopa ajatellut ettei meille tulisi sitä kuuluisaa sikaa perinteisessä muodossaan jouluvieraaksi ollenkaan. Näin ollen testasin Itsenäisyyspäivänä, miltä maistuisi glaseerattu possun ulkofilee. Hyvää oli, mutta ei siitä kyllä ole korvaamaan oikeaa joulusikaa.

Rakuuna-sinappiglaseerattu porsaan ulkofilee

noin 1 kg porsaan ulkofileetä
öljyä tai voita
rouhittua mustapippuria
suolaa
Pinnalle:
1/2 dl tummaa siirappia tai
ruokosokerisiirappia
1 rkl ruokosokeria
2 rkl maalais- eli kokojyväsinappia
2–3 rkl tuoretta rakuunaa hienonnettuna

1. Kuumenna rasva pannulla ja ruskista porsaanfilee siinä kauttaaltaan. Hiero pintaan suolaa ja mustapippuria. Laita filee uunivuokaan.

2. Sekoita siirappi, sokeri, sinappi ja rakuuna ja sivele seos lihan pintaan. Työnnä fileeseen lihalämpömittari. Kypsennä fileetä uunissa 150 asteessa noin 1 tunti, tai kunnes lihalämpömittari näyttää 80 astetta.

3. Otettuasi fileen uunista peitä se alumiinifoliolla ja anna vetäytyä hetken. Leikkaa viipaleiksi.

Ohjeen nappasin Koti ja Keittiö lehden joulukuun numerosta. Ohjeen mukaan  paistetaan kunnes mittari näyttää 80 astetta, itse otin possupalan uunista, kun mittarissa oli about 75 astetta ja olisi voinut ottaa hieman aiemminkin.
Lihalle väsäsin vielä kastikken, kun astian pohjalle jäi vähän glaseerausaineita, jotka sitten kiehautin ja lisäsin desin kuohukermaa ja siivilöidyn paistoliemen. Seoksen sakeutin tummalla Maizenalla. Kastikkeesta tuli superhyvää ja sitä nauttivat myös perheen miespuolinen jäsen sekä varhaisaikuinen, joille ei yleensä maistu sinappi missään muodossa.
Possunfileen kanssa nautittiin perinteisiä uunijuureksia eli pienittyä lanttua, punajuurta, porkkanaa, maa-artisokkaa ja bataattia uunivuokaan ja sekaan öljyä, valkosipulia ja hunajaa mausteeksi suolaa ja tuoretta timjamia.
Salaattiosasto oli meillä hieman heikoissa kantimissa, mutta kyytipojaksi olisi varmasti sopinut viime joulukuun Koti ja keittiö lehdessä ollut salaatti, sinihomejuuston voi vaihtaa esim. vuohenjuustoon tai brie-juustoon ja muistaakseni olemme lisänneet salaattiin myös tuoreita viikunoita.

Sinihomejuusto-taateli-pähkinäsalaatti ja punasipulivinegretti

1 ruukku friseesalaattia
1 ruukku lollorossoa
puolikas kerä punasikuria
kourallinen vuonankaalia
125 g pehmeää sinihomejuustoa
1 pss (70 g) saksanpähkinöitä
10 - 15 taatelia
Punasipulivinegretti:
2 hienonnettua punasipulia
2 dl punaviinietikkaa
3/4 dl sokeria
ripaus suolaa
rouhittua valkopippuria
1½ dl öljyä

Teknisistä syistä kuvia emme päässeet napsimaan (Lue: Nälkä yllätti!)

Seuraava postaus lienee taas enemmän pohdiskeleva, joten siihen saakka nautinnollista joulunalusaikaa ja kokkausintoa.

Kehonhuoltoa ja sielunhoitoa

Monet kanssaihmiseni näyttävät kärsivän vuodesta toiseen Marraskuun masennus- nimisestä ilmiöstä. Minulle ei ole oikein koskaan auennut, mistä oikein on kyse. Miksi kärsiä pimeydestä ja sateesta, miten se muka vaikuttaa mielialaan? Kunnes jäin itse kyseisen syndrooman vangiksi pari viikkoa sitten.

Mikään ei enää huvittanut ja kaikki maistui puulta. Väsymys iski jäseniin, puhti oli poissa, into koko syksyn jatkuneeseen tikutukseen katosi ja punttisalille lähtemisestä ei ollut puhettakaan. Huomasin käpertyväni yhä enemmän itseeni, eivätkä ystävien houkutuksetkaan enää saaneet mitään vastakaikua.

Aamusella heräsin olkapää jomottaen. Oman kehoni tuntien tiedän tarkalleen, mitä se merkitsee: treenauksen puutetta. Koetin vältellä sisäistä minääni, keksin kaikki tekosyyt, miksi tänään ei ole hyvä päivä treenata. Päivän kuluessa ääni sisälläni kasvoi ja jo suorastaan huusi minulle. Vasen käteni puutui ja sormet muuttuivat jääkalikoiksi. Oli siis aika siirtyä sanoista tekoihin, vedin lenkkivaatteet niskaan, puin sykemittarin päälle, nappasin tikutussauvat mukaan ja suuntasin kohti lenkkipolkua.

Sää oli harmaista harmain ja taivaalta tihutti vettä. Kirosin mielessäni typeryyttäni, mutta jatkoin sinnikkäästi matkaa. Metsään tullessani ymmärsin  terapeuttisen merkityksen olisin yksin ilman ulkoisia häiriötekijöitä mukanani vain omat ajatukseni. Oli siis aikaa kelailla ja kuunnella itseään ja omaa kehoaan. Jatkoin matkaa kohtaamatta yhtään ainoaa vastaantulijaa.

Pikkuhiljaa lihaksiin alkoi virrata lämmin hyvänolon tunne. Hiljaisuuden ja ajatukset katkaisi puhelimeni ääni sateisella lenkkipolulla. Vastasin ja ääni toisessa päässä kysyi "Lähtisitsä mun kanssa Oopperaan keskiviikkona?" Samainen ääni jatkoi "Mä ajattelin, että tää ois just sitä, mitä mä tarvitsisin." En voinut muuta kuin yhtyä edelliseen. Se oli juuri sitä mitä tarvitaan sielunhoitoa.

Kotiin saavuttuani riisun märät vaatteet yltäni ja sukellan suihkuun. Lämpimän veden hyväillessä kehoani ja raukeuden hiipiessä lihaksiini ajattelen, että tervemenoa marraskuun masennus.

Mukavuudenhalua

Tunnustan kuuluvani mukavudenhaluisiin ihmisiin ja mukavuudenhaluni näyttää lisääntyvän vuosien vieriessä.

Elän elämän suvantovaihetta, jolloin ei ole tarvetta miettiä joka aamu, mitä pukisi päälleen töihin lähtiessään, saati huolehtia siitä onko naamataulu maalattu tai hiukset tiptop ojennuksessa hiuslakan ja -vahan avulla.


Muistan kuitenkin vielä kuinka mukavalta se tuntui, kun entisessä elämässä sai työkaverin mieheltä (joka omisti mainostoimiston) kommenttia, että olet aina niin kauniisti meikattu. Ikimuistoisia olivat myös aamut toimiston hississä, jonka ainokainen peili oli hissin katossa. Itsetuntoa hiveli kummasti, kuinka kaksoisleuka hävisi kurkotellessa peilistä sadesäässä levähtäneiden ripsivärien perään ja silmäpussit katosivat hetkessä valaistuksen ansiosta.

Nyt pukeutumistani säätelee enemmänkin mukavuudenhalu ja käytännöllisyys kuin aiempi pakkopynttääminen.

Kesällä ostin keltaiset Crocsit, joita riikinruotsalaiset ystäväni kuvailisivat sanalla "knallgul", käytin niitä koko kesän puutarhakenkinäni. Eräänä kesäisenä päivänä seisoin talomme takapihalla pukeutuneena mustiin verkkareihin ja mustaan t-paitaan jalassa minulla oli kyseiset crocsit ja olin ilman viiletessä juuri vetänyt niskaani keltaisen ihanan pehmeän ohuen fleecen. Samalla hetkellä kuului takaani tikkailta  24-vuotiaan kummipoikani ääni: "Sä näytät aivan ampiaiselta". Hetken aivoissani raksutti aivan tyhjää...
kunnes kommentoin takaisin "Joo mä olen tällainen kuningatar pörriäinen". Vaikka mukavuudenhaluni oli vienyt voiton pukeutumisessa, tunsin itseni aivan kuningattareksi.


Syksyn aikana lempiasukseni on muodostunut mustat leggarit ja Nanson tunika, jota kutsun "hetken mielijohde" -vaatteeksi. Ostin sen hetken mielijohteesta ja muistan ajatelleeni, että käytänköhän mä tätä ikinä. Mikään muu vaate elämäni aikana ei ole saanut samanlaista varauksetonta suosiota. Tunikaa käytän tavallisena kotipäivänä, se on vieraillut 50-vuotisjuhlissa, käynyt katsomassa nuoruudenystävättären vauvaa ja sitä on ulkoilutettu pääkaupunkiseudun riennoissa useampaan otteeseen. Vaate itsessään ei ole mitenkään erikoinen, musta puolireiteen ulottuva ja siinä on pienet hassut vastalaskokset miehustassa, helmassa ja hihansuissa. Lieneekö syynä malli, materiaali, monikäyttöisyys vai mukavuudenhalu, mutta silti siinä on se jokin.

Keväällä seisoin Stockan kenkäosastolla ja pohdin itsekseni vadelmanpunaiset vai omenanvihreät. Minut hyvin tuntevat tietävät heikkouteni omenanvihreää kohtaan, joten ne pakattiin mukaan. Syksyn tultua omenanvihreät ovat osoittaneet ylivoimansa. Ne pitävät sateen loitolla ja niiden sisältä löytyy pehmeä varpaita lämmittävä pohjallinen. Ne on helppo sujauttaa jalkaan, olit sitten menossa lähelle tai kauas. Niillä voi kahlata lehtikasoissa ja niitä lainaa myös perheen varhaisaikuinen, kun silmä välttää. Heräsikö uteliaisuus? Kyseessä ovat tietenkin iki-ihanat HAI-saappaat, mukavuudenhaluisen lempijalkineet.

Mukavuudenhalua ei tarvise hävetä, joten nautitaan pienistä elämään nautintoa tuovista asioista.

Voimavuodet

Otsikon lainasin eilispäivän sankarittarelta, koska se herätti minut pohtimaan ihmisen elämän jakamista eri aikajaksoihin.

Elämämme ensimmäiset vuodet eli lapsuusvuodet ovat viattomuuden aikaa. Meillä on koko elämä edessämme ja elämme useimmiten turvattua lapsuutta lintukodossa, jossa voimme tarkastella maailmaa ruusunpunaisten lasien lävitse.

Lapsuusvuosien jälkeen siirrymme teinivuosiin jokainen omalla tahdillaan, jotkut hieman aiemmin ja toiset hieman myöhemmin. Teinivuodet ovat lapsuuden loppu ja alkaa uusi aikakausi jota voisi kai kutsua kokeelliseksi elämänvaiheeksi. Osa elää kuin jokainen päivä olisi elämän viimeinen ja elämän suurimpiin huveihin kuuluu mummojen ja vanhempien järkyttäminen, mitä erilaisimmilla tempauksilla. Koetaan elämän ensirakkaudet sekä sydänsurut. Vedetään ensikännit ja poltellaan salaa tupakkaa oletuksella etteivät vanhemmat saa tietää. Toisten osalta teinivuosien angstia podetaan hillitymmin luterilaiseen tapaan omaan itseensä käpertyen.

Teinivuosien jälkeen tulevat huolettomat nuoruusvuodet opiskeluineen ja Haku päällä- vaiheineen. Vuosien vieriessä tähdätään parinmuodostukseen ja yritykseen työntää jalkaa työelämän ovenrakoon.

Perheen perustamisen ja uran luomisen aikana elämme ruuhkavuosia. Näinä vuosina naisen tulisi täyttää seuraavat kriteerit: olla superäiti, vaimo, kokki, kotiapulainen ja vielä kaiken päälle loistava rakastajatar. Elämä luo tunteen ainaisesta kiireestä ja riittämättömyyden tunteesta.  Ruuhkavuodet näyttävät määräävän elämäämme ja elämä on yhtä selviytymistä päivästä toiseen eikä armolle näytä olevan sijaa.

40-kympinkerhoon siirtyminen merkitsee, että edessä ovat elämämme voimavuodet, jotka antavat meille ruuhkavuosien jälkeisen henkisen kasvamisen ja kypsymisen myötä mahdollisuuden valita itse elämämme suunnan. Olemme kokeneet, oppineet ja nähneet. Elämä pitää rakentaa itse, sitä ei kukaan rakenna eikä elä puolestamme. Elämä, se on annettu meille määräajaksi. Aikaa ei kannata tuhlata "sitten kun" tai "mutta kun" ilmaisuihin tai käyttää menneiden vatvomiseen. Katse kannattaa suunnata kohti tulevaisuutta. Vuodet edessämme voivat merkitä kipeitä ratkaisuja tai toisaalta antaa rohkeutta tavoitella ja toteuttaa unelmia. Hektisyyden ja ainaisen suorittamisen vastapainoksi etsimme harmoniaa, hyvää oloa ja seesteisyyttä. Johtoajatukseksi nousee  panostaminen itseensä ja omaan hyvinvointiin. Uskomme vahvasti itseemme ja osaamme ottaa vastaan voimavuosien tarjoaman ainutlaatuisen mahdollisuuden elämässämme.

Tervetuloa siis elämän voimavuodet!

Eka kerta

Muistatko koska rakastuit ensimmäisen kerran, sait ensimmäisen suudelman, rakastelit ensimmäistä kertaa tai tapasit hänet ensimmäisen kerran? Jokaisen ekan kerran tulisi olla ainutlaatuinen ja ikimuistoinen.

Minulle tämä on eka kerta. Tämän blogin synnyttäminen tuntuu hienolta ja ainutlaatuiselta, varsinkin kun se tapahtuu sattumalta päivänä jolloin minulle erittäin rakas ihminen viettää oman elämänsä merkkipaalua.

Luomistuskan kourissa olen potenut samoja ongelmia kuin ystäväpiirini viimeaikaisten iloisten perhetapahtumien jälkeen: Mikä nimeksi rakkaalle lapselle? Yhtäkkiä se sitten iski tajuntaan:

Costume & Kitchen Drama

Nimi yhdistää intohimoni muodin sekä ruoan ja draamaa sitähän on elämässäni tuntunut riittävän vuosien varrella vaikka muille jakaa.

Onneksi on keksitty marraskuun kylmät ja sateiset aamuyöt jolloin voi käyskennellä pienen mustan otuksen perässä takapihalla. Ne ovat tunnetusti parhaita inspiraation hetkiä, kun unesta kankea kroppa kohtaa hyytävän koleuden ja hampaat kalisevat ja huomaa olevansa sekunneissa aivan hereillä. Lämpimästä sängystä ja unesta ei ole enää tietoakaan.

Seison kärsimättömänä pimeällä sateen pieksämällä pihalla sormia napsautellen, että mennään jo sisälle. Adrenaliini virtaa suoniin ja endorfiinit saavat vallan. Talo on aivan hiljainen lukuunottamatta vedenkeittimestä nousevaa suhinaa ja lopuksi porinaa jonka jälkeen kuuluu "pling". Kaadan teen kuppiin ja teen itselleni pari kinkkuleipää, ihanaa joulukinkkua ja pehmeää tulisen makeaa Hangon sinappia. Asetun koneen eteen ja sen jälkeen kuuluu vain näppäinten äänet ja sade joka hakkaa ikkunaruutua. Kohta se on valmis ja pieni hymy nousee huulilleni. Lausun mielessäni kiitoksen sanat henkilölle jonka ehdotuksesta koin tämän "Ekan kerran".