Vaatteet on mun aatteet

Perheen varhaisaikuinen on aina ollut kova shoppaamaan ja vaatekaapit ovat aina pursunneet vaatetta. Ylijäämiä & ylimääräisiä on sitten kierrätetty eteenpäin tuttava- ja sukulaispiirissä. Hän ei liene kuitenkaan mikään poikkeusyksilö nykyisessä kertakäyttöyhteiskunnassa, jossa muotiteollisuus syytää uutta tavaraa markkinoille ennennäkemättömällä vauhdilla.  Nykyään kuusi mallistoa vuodessa taitaa olla minimi. Missä ovat ne meidän nuoruuden kulta-ajat jolloin vaatteita hankittiin vain syystalvella ja kevätkesällä ja nekin kinuttiin vanhemmilta vain äärimmäiseen tarpeeseen.

Sattui kuitenkin niin, että varhaisaikuinen oli pienimuotoisen flunssanpoikasen kourissa loppiaisen jälkeen ja vietti opiskelun sijaan aikaansa kotosalla majoituspaikkanaan olohuoneen sohva. Tiedä häntä, miten oli bongannut, mutta sattuipa seuraamaan kaksi viimeista jaksoa englantilaista dokkaria, jossa kuusi nuorta englantilaista "Fashion friikkiä" matkusti Intiaan työskentelemään sikäläisissä vaatetehtaissa ja katsomaan, mistä heidän käyttämänsä muotivaatteet ovat peräisin. Bongasimme samaisen sarjan uudelleen tiistai-illan Yle TV2:den ohjelmistosta ja pääsimme eilen seuraamaan sarjan toista osaa.
Eilen työskenneltiin tehtaassa jossa sama henkilö työsti vaatekappaleen alusta loppuun. Tekijän palkka oli n. 8 penceä eli reilut 9 senttiä euroina laskettuna. Valmisvaate myydään UK:ssa about 10 punnan markkinahintaan. Työläiset nukkuvat tehtaan lattialla ja työpäivä alkaa aamulla yhdeksän aikoihin ja päättyy yleensä puoleen yöhön mennessä. Positiivista asiassa lienee ettei kyseinen tehdas näyttänyt käyttävän lapsityövoimaa.

Täytyy tunnustaa, että tuokio ohjelman parissa oli erittäin mielenkiintoinen ja antoi aika paljon pohdittavaa sekä herätti keskustelua. Sarjan perusteella varhaisaikuiselle on herännyt kiinnostus eettisesti tuotettuihin vaatteisiin ja yleensä kysymykseen onko sellaisia mahdollista ostaa ja jos on niin mistä? Taustalla näyttää orastavan merkkejä tulevasta kriittisestä ja eettisestä kuluttajasta, joten kaikki toivo ei olekaan hukkaanheitettyä.

Ymmärrystä riittää kuitenkin sille, että maailman täytyy pyöriä ja tämän laskusuhdanteenkin aikana ihmisten täytyy saada elantonsa jostakin. Kysymyksiä kuitenkin herättää ei pelkästään vaate- ja kenkäteollisuuden pakeneminen halvemman tuotantokustannusten maihin vaan ylipäänsä kaiken valmistuksen pakeneminen yhä kauemmas ja sitten se perisynti ahneus. Onko ahneudelle olemassa mitään rajaa?

Ekologiset näkökohdat huomioiden tulisi kaikkeen kuluttamiseen alkaa soveltaa samaa ajattelutapaa kuin lähiruokaan. Panostetaan ostamalla vähemmän, mutta laadukkaampaa ja lähellä tuotettua.